LA VITA NUOVA

Istun tätä kirjoittaessani näyttelyssäni Italiassa, Menaggion kaupungissa. Näyttelyssä, josta joskus vain unelmoin.

Elämme nyt elämää, jota ennen vain kuvittelin mielessäni. Olen ihminen, jollaiseksi joskus toivoin tulevani. Rauhallinen, onnellinen – mutta silti ajatukset kulkevat jo tulevaan: mitä seuraavaksi, minne sitten?

On syyskuun loppu. Rankkasateet alkoivat juuri päivää ennen näyttelyn avajaisia. Se harmitti – olin odottanut tätä hetkeä pitkään. Comojärvi tulvi Comon keskustaan, ja tiet Menaggioon olivat poikki. Ajattelin vain, että mitähän tämäkin nyt taas meinaa?

Matka, joka ei alkanut ihan täydellisesti

Matkamme Suomesta kohti Espanjaa ei lähtenyt liikkeelle ihan suunnitellusti. Lähdimme reissuun pakettiautolla, johon on pakattu koko meidän elämä. Etsimme sopivaa autoa tuntikausia, skrollasimme Nettiautoa aamusta iltaan. Sitten tuli tilaisuus ostaa ystävien vanha auto, mutta se piti vielä käyttää korjaamolla. Oli kesälomakausi, ja uskottiin saavamme auton takaisin viikko ennen lähtöä. No – ei saatu.

Siitä alkoi hermoja raastava pakettiautojen metsästys. Meidän asunto piti tyhjentää muutaman päivän päästä, eikä meillä ollut edes kulkupeliä. Lopulta päädyimme ostamaan yhden niistä, joita olimme jo aiemmin katselleet. Miko kävi katsomassa ja koeajamassa sen, jutteli pitkät tovit myyjän kanssa ja kertoi meidän olevan lähdössä autolla Espanjaan. Myyjä totesi: "Tässä on teille mahtava peli. Tällä pääsee pitkälle, ei mitään ongelmaa."

Auto oli juuri katsastettu ja meni puhtaasti läpi. Ajoimme sillä 50 kilometriä – ja moottorivalo syttyi. Soitimme myyjälle, joka vakuutteli, ettei siinä ole mitään vakavaa. Luimme vikakoodit, mutta löytyikin enemmän kuin arvasimme. Vika oli sellainen, ettei sitä ehditty enää Suomessa korjata. Korjaaja sanoi, että kyllä te tällä ainakin Puolaan asti ajatte – siellä korjaus voi olla edullisempi. Niinpä ajoimme.

(Niin ja: tässä vaiheessa myyjä – joka siis oli yritys – oli jo ulkomailla ja alkoi vältellä vastauksia.)

Puolassa – ja täysi paljastus

Pääsimme Puolaan ja korjaamolle, johon olimme saaneet ajan ystävän kautta. Auto oli ollut nostettuna vajaan tunnin, kun saimme soiton:
"Tulisitteko käymään täällä? Auto on aika huonossa kunnossa. Korjaukseen menee ainakin viikko."

Menimme heti paikalle. Auto oli öljyn peitossa pohjasta asti – se oli mustunut. Öljyvuoto oli ollut siinä jo ennen kuin ostimme auton. Silloinkin, kun se "katsastettiin". (Katsastus tehtiin myyjän tutun toimesta.)
Jarrupalat olivat väärät ja väärissä paikoissa, käsijarru piti vaihtaa, ja ongelmalista jatkui. Korjaaja sanoi, ettei tällaisessa kunnossa oleva auto olisi saanut koskaan mennä katsastuksesta läpi. Autolla oli jopa vaarallista ajaa.

Mutta korjaus ei pääsisi alkamaan vielä viikkoon. Meidän oli pakko ajaa majapaikkaamme, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Lopullinen hintalappu korjauksille: 4000 euroa.

Myyjä jatkoi edelleen kiertelyä. Olimme yhteydessä kuluttaja-asiamieheen, mutta voi olla, että emme saa koskaan rahoja takaisin.
Ja silti mietin: Miten on mahdollista, että katsastaja – ammattilainen – voi laittaa leiman autoon, jossa on näkyviä ja vakavia vikoja? Suomessa vikaa korjattiin pelkkien vikakoodien pohjalta – eikä autoa nostettu ylös ollenkaan.

No, nyt on ainakin jarrut kunnossa

Nyt meillä on hyvät jarrut – ja niitä todella tarvitaan. Asuinpaikkamme Italiassa sijaitsee 980 metrin korkeudessa, ja viimeiset mäet ovat jyrkkyydeltään kuin mustat rinteet. Ylös pääsee, mutta alaspäin tullessa huomaa kyllä, jos jarruissa on mitään vikaa.

Usein elämä pysäyttää tai hidastaa, jotta ehtisimme katsoa kokonaisuutta. Se voi olla hajoava auto, flunssa tai vaikka rankkasade.
Elämää ei voi täysin hallita tai suunnitella. Voi tehdä suuntaa, toivoa, mitä haluaa tuntea, nähdä, kokea, maistaa.
Lopulta elämä hoitaa loput – usein yllättävällä tavalla.

Jos emme olisi pysähtyneet Lubliniin korjaamaan autoa, Miko ei olisi nähnyt keskitysleiriä, josta hän oli jo pitkään puhunut. Eikä hän olisi alkanut taas juosta, kuten oli suunnitellut pitkään.
Minä? En olisi vieläkään antanut itselleni aikaa tarttua kirjoihin ja uppoutua tarinoihin.

Vielä hetki Italiassa – ja sitten kohti seuraavaa

Tämän viikon saamme vielä nauttia elämästä täällä Italiassa. Pakettiauto – meidän johtotähtemme – on rullannut uskollisesti näyttelypaikalle joka päivä. On ollut ihanaa elää vuorilla, paikallisten keskuudessa, käydä keskusteluja ilman yhteistä kieltä ja vain olla. Nauttia siitä, mitä on.

Ensi viikolla suuntaamme Ranskan maaseudun kautta Espanjan rannikolle, Torreviejaan. Asetummeko sinne? Vai viekö elämä taas jonnekin muualle?
Sitä ei voi tietää etukäteen – eikä tarvitsekaan.

C'est la vie.